Idolini osa 1 - meidän iskä

Yritin hemmotella itseäni päiväunilla, mutta päässä pyöri liikaa ajatuksia, linkoava pesukoneen rikkoi hiljaisuuden. Jostain syystä mietin idoleita, en nyt mitään teiniajan rocktähtiä, vaan ihmisiä joita arvostan. Suurin osa näistä henkilöistä löytyy lähipiiristäni (lucky me) ja ajattelinkin aloittaa pienen kirjoitussarjan aiheen tiimoilta. Samalla paljastan palan itsestäni, taustoistani ja arvomaailmastani. Ken tietää mahdollisesti mukaan mahtuu jokunen julkisuudenkin henkilö...time will tell.

Olen aina ollut isin tyttö (ja äidin, mutta palaamme siihen myöhemmin) joten varsin oikeutetusti ensimmäinen idoli jonka esittelen on isäni. Muistan vastanneeni ammattikorkeakoulun valintakokeissa täydennä sopivalla lauseella isäni on supermies ja ajattelen niin edelleen. Sellainen se on, ulkokuori voi hämätä, mutta sisus on täyttä rautaa. Pyörähdin tänään vanhempieni luona ja siinä heidän touhujaan seuratessani en voinut muuta kuin ihailla molempia. Mutta mennäänpä asiaan eli meidän iskään, tarinan todelliseen sankariin.

Isäni on maailman kiltein ihminen jonka tunnen, tarinoita aiheen tiimoilta olisi satoja. Enkä pysty sanomaan sellaista henkilöä joka ei pitäisi isästäni, se ei kuulosta edes vaihtoehdolta. Tänään iskä oli lähtenyt käyttämään naapurin vanhaa poikaa (n 80 v) kaupassa, sivistyksen pariin kun on syrjäseudulta reilun 15 km matka. Kyseinen herrasmies asuu vaatimattomissa oloissa, sähköt sentään löytyy, mutta juoksevaa vettä ei. Ikänsä metsätöitä tehnyt ukkeli ei ole kovin tarkka hygieniastaan ja näin talviaikaan saunavuoro ei ole edes joka viikko. Itse en välttämättä haluaisin kuskailla noin haisevaa kaveria, mutta isäni sydän on suuri. Illaksi isäni oli pyytänyt ystävänsä saunomaan ja suunnitteli innoissaan tarjoiluita, lihiksiä nakeilla ;). Ei kovin gourmet, mutta toimivaa settiä jos multa kysytään. Mulle tuli niistä lihiksistä ihan lapsuus mieleen. Äiti tosin vähän harmitteli, että tämän vieraan jäljiltä tiedossa on saunan pesu, no siinäkin on puolensa, pitäähän se välistä putsailla.

Meille tyttärille isä on aina ollut kaikki kaikessa ja toisinpäin (ihan kuin äitikin, mutta nyt puhutaan perheen päästä), meitä on kohdeltu kuin kukkaa kämmenellä. Monet ystäväni ovat pitäneet minua hemmoteltuna, tottahan se on ei voi kiistää, mutta vanhempamme nyt vaan ovat aina halunneet tarjota meille parasta. Eipä ole tarvinnut miettiä tykkääkö isä minusta ja onko paikkaa minne mennä, kotiin olen aina tervetullut vai pitäisikö sanoa tervemennyt. Jos muu maailma murjoo niin yksi turvapaikka on aina olemassa, onneksi. Tänään reissuni tarkoitus oli hakea isän auto lainaan, "omani" kun on heppoista tekoa ja kaukana turvallisesta menopelistä. Ja se mun oma auto, no sekin on iskän maksama eli todellinen prinsessamicra, kuten vanha työkaverini totesi. Tiedän kyllä kuinka onnekas ja etuoikeutettu olen.

Vaikka minua on autettu monet kerrat taloudellisesti ja tiedän kyllä paikkani niin tärkeintä on arvot, jotka olen perinyt. Isäni ansiosta olen oppinut rakastamaan ja kunnioittamaan luontoa, metsä on minulle yhä paras paikka hiljentyä ja irrottautua arjesta. Olen oppinut hyödyntämään metsän antimia, nytkin pakastin on täynnä mustikoita ja sieniä. Vaikka viime kesän mustikkareissu oli kaikkea muuta kuin miellyttävä (kuuma, väsyttävä ja työläs) pystyn hyvillä mielin nappaamaan marjoja päivittäin aamupuuroni joukkoon. Ei tulisi pieneen mieleenkään ostaa marjoja, kyllä ne on omin voimin hommattava.

Paras asia minkä olen isältäni perinyt on sisu. Meillä molemmilla on varsin päättäväinen luonne ja se mikä luvataan myös tehdään. Isä mm. pyöräili työmatkat vuosia, satoi tai paistoi, kevät talvet. Työmatka on noin 17 km yhteen suuntaan, siihen ei kovin moni pystyisi. Vaikka reuma on koetellut ei työmies hiljennä tahtia vaan painaa hammastakin purren lenkkejä, metsätöissä ja milloin missäkin. Ilman kovaa työtä ja päättäväisyyttä, hän voisi olla lääkäreiden mukaan liikuntakyvytön, mutta ei. Meidän iskä pohtii parhaillaan suksien hankintaa...kohta on aikaa hiihdellä. Taitaa olla selvää, mistä intohimoni liikkumiseen on peräisin.

Pienenä olini iskän kalakaveri, ilmeisesti jopa suhteellisen taitavakin. Ongelmia tuli vain siinä vaiheessa vastaan, kun aloin sääliä kaloja kesken pilkkireissun ja palautin niitä takaisin Ahdin valtakuntaan. Viime vuosina mua ei ole kalassa näkynytkään, pitäisi varmaan korjata tilanne ensi vuonna. Olisi aika ihanaa lähteä sunnuntaikalastajaksi kevätjäälle ja pakata loistoeväät reppuun, siskon saisi varmaan houkuteltua messiin. Suostuisikohan iskä laittamaan madot koukkuun ja irrottamaan kalat? Niinpä iskä on kuin ennenkin, mutta minusta on kasvanut kaupunkilainen.

Aina välillä huomaan ettei iskä olekaan ihan kuin ennen, tai on se tavallaan, muttei kuitenkaan. Meidän iskä on aina yhtä leppoisa, rauhallinen ja vilauttelee tilannekomiikkaa, mutta kuluneet vuodet näkyvät kasvoilla. Sairaus ja vuorotyö ovat koetelleet kroppaa, kävelystäkin näkee, että maailman tervein ihminen ei ole kyseessä, tukkakin alkaa harmaantua ja pari ryppyäkin on ilmestynyt, missähän välissä? Olen aidosti onnellinen, että aamukampa alkaa olla hänen kohdallaan harvapiikkinen, eläkevuodet ovat edessä ihan pian. Voin vaan kuvitella, että kalamies on pian kiireisempi kuin koskaan, kun työ ei enää rajoita vapaa-aikaa. 

On muuten yllättävän vaikeaa kertoa itselleen tärkeästä henkilöstä. Koska yhteinen matkamme on kestänyt kohta 35 vuotta olisi tarinoita miljoonia, siksi teksti onkin aika hajanainen. Tunteen vallassa en pysty jäsentelemään sitä paremmin, eiköhän ajatus välity näinkin. Päätän siten idolisarjani ensimmäisen osan tähän, syvää kiitollisuutta tuntien. Toivon, että sinullakin on isä, jota voit ajatella lämmöllä. Näin tänään, kun ystäväni parivuotias pikkupoika suorastaan säteili, kun isä saapui töistä kotiin. Hänen maailmansa kirkastui, kun supermies saapui paikalle, nappasi syliin ja osoitti tunteensa lapselleen. Sellaisia arjen sankareita kuin minun - ja pienen Oton isä kulkee meidän kaikkien ympärillä, eikö olekin aika mahtavaa?