Kerro kerro kuvastin...

Eilen sovittelin mahdollista matkagarderobiani ja pakko myöntää, että joulun lorvinta näkyy keskivartalossa. Toisaalta oli kiva huomata, että muilta osin 12 vuotta vanha mekko istui täydellisesti. Ajatus bikineistä parin viikon kuluttua tuntuu silti ei niin mukavalta. Tätähän se naisen elämä on, jatkuvaa itsensä mittailua, hyväksymisen hakemista ja peilikuvan kyttäämistä. Vuoroin haen peilistä vikojani ja vuoroin totean, että eihän tässä nyt niin huonosti mene. Kerro kerro kuvastin milloin kelpaisin vihdoinkin?

Minulle paino on arka aihe, aina ja ikuisesti. En taida olla ainoa nainen samojen pohdintojen edessä, siksi avaankin sanaisen arkkuni näinkin henkilökohtaisesta asiasta. Muistan, että mittailtin itseäni jo yläasteella, mutta pahimmat mittasuhteet saavutin vasta myöhemmin. Olin vuosia suhteessa, johon kuului luonnollisena osana se, että sain ei niin kovin mairittelevia kommentteja ulkonäöstäni. Aina olisi pitänyt kiristää vähän tosta ja tosta, hiukset oli väärin, meikkiä liian vähän ym. Tosin tulihan niitä hyviäkin kommentteja eli ei nyt ihan niitata kaikkia muistoja. 

Ellen rakastaisi ruokaa ja omaisi loputonta ruokahalua ei syömishäiriö olisi ollut kaukana. Lähipiirikin kohahteli välistä saamilleni kommenteille, itse tulin niille kuuroksi tai ainakin luulin niin. Näin jälkikäteen ymmärrän, että se oli vain toisen osapuolen tyhmyyttä ja omaa epävarmuutta, valitettavasti toimin nyrkkeilysäkkinä siinä välissä. Haavat ovat yhä olemassa ja aukeavat aika helposti, tuskin niistä pääsee ikinä eroon. Jotkut asiat on vain hyväksyttävä uudestaan ja uudestaan. 

Heikoin kohtani on vatsa, siihen se kaikki kertyy...tekemättömyys, nesteet, herkut, stressi you name it. Vuosia kärsin reisikompleksista, mutta iän myötä olen sentään päässyt siitä eroon, pientä edistymistä siis. Onko ainoa hyväksyttävä vatsa mallia sixpack? Vai onko pieni pyöreys sittenkin suotavaa? Mitäs sitten, kun jenkakahvat näkyvät farkuista, pitäisikö lisätä tuumakokoa vai aloittaa dieetti mitä pikemmin?

Tuolta se nyt sitten näyttää, ei varmaan pitäisi julkaista, mutta julkaisen silti. Oikealla näkyy umpisuolen poistojälki ja navassa muistot laparoskopiasta, arvet on hyvästä. Eihän se nyt niin pahalta näytä, eihän? Tuollaisena olen oikeastaan aika tyytyväinen siihen, mutta kun yhtälöön lisätään (pesussa kutistuneet) Levikset niin silloin joutuu jo irvistämään. Ymmärrän miksi monet naiset sortuvat tyylittömiin vyötäröfarkkuihin, niissä on totisesti puolensa :)

Niinpä niin koosta huolimatta me naiset emme voi olla mittailematta itseämme, vuodesta toiseen. Aika monta laihdutuslupausta on nytkin tehty ja lehtien vinkkejä luetaan hurmautuneita. Mikä lienee vuoden kohutuin keino, karppaus lienee historiaa? Tiedän, että moni katsoo vartaloani kateudella ja jokunen pyörittelee päätään tuomitsevasti, kauneushan on katsojan silmissä. Loppujen lopuksi ainoa jonka mielipiteellä pitäisi olla väliä olen minä itse. Olisikohan jo korkea aika hyväksyä itsensä? Ja kumpi on tärkeämpää, ulkoinen olemus vai se mitä kannamme sydämessämme?

Vaikka jenkakahvat ovatkin akilleen kantapääni niin 35-vuotiaana hymyilen peilikuvalleni jatkuvasti. Vuosien kipuilun jälkeen olen itsevarmempi kuin koskaan, vihdoinkin. Oma tyyli on hioutunut kohdalleen ja hyvä olo näkyy ulkopuolelle. Pikkuvioista huolimatta kannan itseni ylpeydellä ja rakkaudella, ongelmakohdat voi aina piilottaa oikeilla asuvalinnoilla. Otan kohteliaisuudetkin vastaan turhia kainostelematta...luojan kiitos niitä myös satelee. Uutena Vuotena 6-vuotias ystäväni mittaili lookiani saapuessani saunasta. Valkoinen t-paita ei muotoja piilotellut, joten Emilia totesi rehellisesti "Virpi sulla on pulleet tissit". Kiitin kohteliaisuudesta turhia nolostumatta, olihan se ihan nätisti sanottu.

Miksi puhumme siitä mihin emme ole tyytyväisiä? Miksemme kerro siitä mihin olemme tyytyväisiä? Olisikohan niitä hyviä puolia sittenkin enemmän ja jääkö lopputulos sittenkin plussan puolelle? Yritetäänpä nyt kerrankin näinkin päin. Olen aina pitänyt pohkeistani, jotka on kuin tehty korkokenkiä varten. Ehkäpä juuri siksi vieroksunkin tennareita ja ballerinoja. Ihoni on pehmeä ja kasvoissa näkyy kuluneet vuodet helläkätisesti, kiitos äidille geeneistä. Salilla kulutetut tunnit näkyvät olkapäissä ja käsivarsissa, ei se hukkaan ole mennyt. Alleistakaan ei tarvitse sen suuremmin huolehtia, dipeistä ei tosin ole luistettu. No joo löytyyhän niitä ylpeydenaiheitakin ja loppupelissä olisiko ne sisäiset tekijät sittenkin ulkoisia tärkeämpiä?

Olisiko vuosi 2014 vihdoinkin itsensä hyväksymisen aikakausi? En väitä ettenkö innostuisi jollekin dieetille, mutta hyväksyminen ja hyvä olo eivät koostu vain ihanteellisesta painoindeksistä vai koostuvatko? Valuuko itsetunto alas vessanpöntöstä, jos peili ei miellytä ja jonkun ohimennen sanoma kommentti jää kaikumaan korviin? Pystytkö sinä hyväksymään itsesi? 

Jatkan kahvikuppifilosofointia, puurokin porisee hellalla. Kiitän tästä loppiaisen mukanaan tuomasta ylimääräisestä vapaasta ja olen itselleni armollinen. Jos Miami ei hyväksy mun bikinilookia niin minä en hyväksy Miamia. Kerro kerro kuvastin missä välissä minusta tulikin niin täydellinen?