Häviäminen kuuluu urheiluun

Olen viimepäivinä seurannut huvittuneena kommentointia Suomen jääkiekkojoukkueesta. Yksi jos toinenkin on tilittänyt tuntojaan (niin media kuin tavalliset tallaajat Facebookissa), jätkät on haukuttu niin maan perinpohjaisesti, että huh. Tänään äänessä on taas eri kello, kun Leijonat saivat kuin saivatkin pääsyn jatkoon Sveitsin avustuksella. Häviön hetkellä äijät on surkeita ja voittaessa koko Suomi sai kultaa. Todellisuudessa häviäminen kuuluu urheiluun ja elämään muutenkin, niin valitettavaa kuin se onkin niin aina ei voi voittaa. 

Mielestäni urheiluhenkeen kuuluu ennenkaikkea se, että voi rehellisesti myöntää vastustajan olleen parempi. Pelicansin ja FC Lahden matseja katsomassa käydessä ihmettelen aina "tosifanien" tapaa haukkua vastustajaa. Minne katosi se urheiluhenki, jota meille on lapsena teroitettu, tärkeintä ei ole voitto vaan osallistuminen? No okei eihän se nyt niin mene kilpaurheilussa, mutta kuitenkin onhan siinä pointtinsa. Haukkumalla ja solvaamalla ei saa omaa joukkuetta nostettua, eikä häviön hetkellä pidä kääntää veistä haavassa vaan katsoa tulevaisuuteen luottavaisesti.

Leijonat eivät ole olleet parhaassa terässä vai ovatko vastustajat olleet vaan huomattavasti parempia? Joukkueurheilussa tiimin voima on suuri, hyvät yksilötkään eivät pääse loistamaan täysillä elleivät ketjut toimi saumattomasti yhteen. Kummasti samat säännöt pätevät myös työelämässä. Meidän tiimissä on 12 valmennuksen ammattilaista, jotka painavat töitä pää kolmantena jalkana ja ravaavat ympäri Suomea. Työ tehdään usein yksin, mutta on elintärkeää tietää, että takana on täydellinen tuki muilta. Maanantaina vedin pari valmennusta ja kollegani oli mukana seuraamassa. Oli ihanaa kysyä hänen mielipidettään, kun kehiin heitettiin vaikeita kysymyksiä ja saada jälkikäteen palautetta omasta tekemisestä. Näinkin pienellä jaksaa taas kummasti eteenpäin.

Joukkueen menestys on valmentajan näpeissä, mutta kukaan ei voi kaataa toisen päälle motivaatiota, se on myös haluttava ottaa vastaan. Tilanne kärjistyy erityisesti, jos puikoissa on väärä kippari, jolloin pienetkin risahdukset saavat valtavat mittasuhteet ja repivät rivejä. Menestys on myös riippuvainen huoltajista, pelaajien omista tukijoukoissa ja monesta muustakin asiasta. Mielestäni tässä tilanteessa pitää muistaa, että Suomen jääkiekkojoukkue on täynnä ammattilaisia. Jokainen heistä on tehnyt hartiavoimin töitä päästäkseen eteenpäin, siihen on muuten palanut tunti jos toinenkin. Yhtään surkeaa kiekkoilijaa ei ole palkkalistoilla, mutta aina se ei vaan kulje. Mitä tahansa peleissä tulee tapahtumaan jaksan luottaa Leijoniin, kyllä se vielä näyttää mahtinsa.

Vaikka tänä vuonna ei saataisi MM-mitaleita niin niitä tulee kyllä. Nythän joukkueessa on (ymmärtääkseni ainakin) paljon ensikertalaisia eli porukka hitsautuu toisiinsa. Häviö ei ole vain pahasta tai hävettävä asia vaan se ruokkii nälkää, etenkin ammattiurheilijoilla. Se voi olla kipinä, joka laittaa tekemään töitä entistä enemmän ja tuottaa tulosta tulevina vuosina. Ei siten käännetä selkää sankareillemme heikkoina hetkinäkään ja ollaan tarvittaessa porukalla hyviä häviäjiä, jotka voivat iloita vastustajan puolesta, joohan?

Totuus on se, että häviö satuttaa aina. Se tekee kolhun itsetuntoon ja pettymyksen nieleminen voi olla rankkaakin rankempaa. Se ei ole kuitenkaan syy luovuttaa eikä hylätä kaveria. Se ei ole myöskään hetki, jolloin vastustajaa haukutaan saatikka omiamme. Itsekään en ollut eilen hyvä häviäjä, kun kadotin balanssini täysin...niinkin naurettavasta asiassa kuin kotiavaimien katoamisessa, josta saan muuten syyttää itseäni. Niinpä niin ylilyöntejä tulee välillä, mutta sekin on elämää. Tärkeintä on kuitenkin nousta kehään uudestaan ja uudestaan, sekä oppia virheistää. Tärkeintä ei ole voitto vaan osallistuminen sekä kansallishengen nostaminen ja koko joukkueen palava halu mennä eteenpäin. Mieti itse halusinko puhua nyt jääkiekosta, elämästä, työstä vai ihmissuhteista, mutta kaveria ei jätetä...eihän?