Testissä Flow Park

Mun loma vain paranee loppua kohden! Eilen oli aivan huikea reissu Vierumäen Flow Parkiin. Oltiin ystäväni Reetan kanssa mestoilla heti aukiolon alkaessa eli klo 12. Ensin allekirjoitettiin vastuunvapautusläpyskät ja sitten menoksi, lysti maksoi 22 egee per naama. Sanoisin siis, että suhteellisen halpaa hupia, mikäli viihtyy hiemankin pidempään. Meillä reissuun upposi ihan huomaamatta neljä tuntia eli tuntihinta oli mitätön.

Alussa meidät koottiin ryhmäksi ja neuvottiin turvallisuusohjeet, mikä onkin oleellinen juttu puun latvoissa roikkuessa. Flow Parkissa on harjoitusratoja sekä viisi varsinaista rataa helposta keskivaikeaan ja vaikeasta supervaikeaan. Helpoimmat radat sopivat jopa pikkulapsille ja eteenpäin mennessä haastetta riittää jopa huippu-urheilijoillekin. Kiipeilyhän on lapsille luonnollista eikä lapsi osaa pelätä korkeita paikkoja kuten me aikuiset.

Ensin hieman pelotti, mutta yksissätuumin päätettiin selviytyä rataan kolme asti. Matkalle osui yksi jos toinenkin vaikealta näyttävä este, mutta askel kerrallaan niistä selvittiin. Radat on kiinnitetty puihin, ensimmäiset kulkevat lähellä maan pintaa, seuraavat menevät 2-3 metrin korkeuteen, sitten viiteen metriin, yhä 10 metrin korkeuteen ja se pro rata keikkui jo 15 metrin paikkeilla. Oli erilaisia vaijeriratoja, verkkoja, siltoja, keinuja jne. kannattaa mennä itse testaamaan.

Kolmannen radan jälkeen oli ihan pakko koetella vielä voimia ja lähteä nelosetapille, joka näytti jo hurjalta. Ensimmäiselle lavalle eli pisteeseen, josta lähdettiin liikkeelle oli jo aikamoinen kiipeäminen. Lavalla sai olla kolme henkeä yhtä aikaa ja radalla kaksi, me pidimme suosiolla väliä siten, että radalla oli vain yksi kerrallaan. Jos samaa estettä olisi tehnyt kaksi kerralla olisi tasapainossa ollut tuplasti tekemistä, varsin tehokasta keskivartalotreeniä siten. Laitetaanpa kuvamateriaalia nelosetapin ensimmäisistä väylistä.

Trapetsi

Lenkkisilta

Loputtomalta tuntunut verkkoetappi

Trapetsi oli kapea nauha, jonka päällä käveltiin ja kädet pidettiin ylhäällä olevassa vaijerissa, jossa myös turvaklipsit oli kiinni. Setti oli itse asiassa helppo, näytti vain hurjalta. Seuraava koitos eli lenkkisilta olikin jo tiukempi ja pisti käsiä hapoille. Jalkoja piti aina siirtää seuraavaan lenkkiin ja siirtää sitten kädet lenkkien sivuille, aikamoista tasapainoilua siis. Käsillä piti myös puristaa kunnolla, joten lavalle päästessä joutui todellakin hengitelemään hetken. Kolmantena oli parinkymmenen verkon väylä, joka oli meille se pahin koetinkivi. Verkot huojuivat tuulessa ja välillä oli vaikeuksia ylettyä seuraavaan, joka katosi hyppysistä. Tarrasin käsillä lujasti kyynärvarsia myöden, sillä voimat olivat jo vähissä. Sainkin aika mojovia nirhaumia ja pari mustelmaa hauisten kohdalle...urheilija ei tervettä päivää näe.

Tässä kohdassa päätimme yksissä tuumin luovuttaa, olimme jo voittaneet itsemme. Pari ohjaajaa tuli pelastamaan meidät korkeuksista. Toinen kiipesi riipputikkaita pitkin (niiden käyttö tavallisilta kiipeilijöiltä oli kielletty) meidän luokse ja toi kiipeilyköyden. Klippasimme valjaat köyteen ja alhaalle jäänyt kaveri varmisti meidät yksitellen maan kamaralle. Väsyneinä, mutta onnellisina jätimme Flow Parkin taaksemme, päivä oli todellinen menestystarina.

Arvatenkin nälkä kurni vatsassa, joten kurvattiin läheiseen Scandic hotelliin syömään. Olin niin uupunut, että järkevästä ruokavaliosta ei ollut tietoakaan, kun valitsin bullet pork jättihampurilaisen listalta. Olipa muuten hyvää, vaikka Suomen ravintolahinnat huimasivatkin päätä...taisi olla eka kerta kun sinä päivänä huimasi. Jotenkin siinä kiivetessä ei edes miettinyt korkeuseroja, niin hassulta kuin se tuntuukin.

Koska aika kului kuin siivillä tuli jo kiire eteenpäin. Nopea käynti ruokakaupassa ja iltaa kohti. Käynnissä oli Lahden Yöt niminen häppeninki ja oltiin päätetty jatkaa päivää jamittamalla. Ensimmäisenä esiintyi Juha Tapio, joka oli aivan loistava ja älyttömän komeaa katseltavaa. Jotenkin Juha Tapio vaikuttaa lämpimältä ja fiksulta ihmiseltä eikä menestys viiraa päätä. Biisitkin olivat loistavia, keikka tempaisi mukaansa ja fiilis oli mahtava, kannatti lähteä. Törmättiin myös Reetan ihaniin työkavereihin, upeita naisia jokaikinen.

Summa summarum ihana liikuntakokemus (mennään saletisti uudestaan), täydellinen kesäsää ja kiva ilta. Oli mukavaa katsella ihmisiä juhlimassa ja nauttimassa Suomen suvesta. Tällaisia muistoja kelpaa pakkaskeleillä pyöritellä mielessä...Nykäsen sanoin elämä on totisesti ihmisen parasta aikaa <3