Meditaation vaikeudesta

Matkani meditaation ihmeellisessä maailmassa on kestänyt kokonaiset neljä viikkoa. Lähdin tavoittelemaan läsnäoloa, rauhoittumista ja hyvää oloa. Halusin saada vastapainoa työlleni, joka nyt tuntuu olevan suhteellisen hektistä ja voimavaroja kuluttavaa. Enpä kyllä tiennyt mihin pääni pistän...olisinkohan mennyt mikäli olisin tiennyt sen mitä tiedän tänään?

Meditaatio on ehkäpä vaikeinta mitä olen kokeillut. Paikallaan istuminen, hengitykseen ja läsnäoloon keskittyminen ei ole mun juttu. Ensimmäiset kaksi kertaa kärsin ja koin huonoutta, luulen kyvyttömyyteni näkyvän ulospäin, ainakin kilometrin (ellei jopa kahden) päähän. Kolmannella kerralla koettelemukset jatkuivat, mutta saatoin onnistua ehkä sekunnin murto-osan ajan...ehkä, en ole siis satavarma.

Eilen aloitimme tunnin tuttuun tapaan mantralla. Aloin jo hieman muistamaan tekstiä, vaikkakin muminani ei mennyt täysin putkeen. Yritin silti laulaa heleästi mukana välittämättä pikkuvirheistä, eihän metsän keskellä kasvanut suomalainen voi sanskritin kieltä niin vain oppia. Sitten teimme aiemmasta poiketen jo alkumetreillä kymmenen minuutin meditaation. Koska tästä tuskin tulisi leipälajini päätin vain istua mahdollisimman hyvässä asennossa hiljaa ja paikoillani. Keskityin hengittelemään, sillai ihan vaan ulos ja sisään, en osaa hienomminkaan. 

Yin joogan osuus oli tällä kertaa lyhyt. Leta kertoi meille enemmän mielen lujuudesta ja näytti videon olympiaurheilijasta, joka loukkaantui pahasti. Nainen joutui luopumaan onnettomuuden takia koko elämästään ja rakentamaan kaiken uudestaan. Hän kertoi matkastaan, jonka aikana piti opetella uudestaan syömään, kävelemään ja elämään. Varsin ajatuksia herättävä pätkä (harmi etten muista tuon australialaisen laskettelijan nimeä niin videon voisi googlettaa) taisi vähän silmäkulma kostua katsellessa.

Lopussa oli mun via dolorosa eli puolen tunnin meditaatio-osuus. Ensimmäistä kertaa yritin jopa noudattaa annettua hengitysharjoitusta. Jaksoin ehkä kolme minuuttia eli se siitä kestävyydestä. Noh ilma pihisee onneksi helpommallakin keinolla. Ajatus harhaili tolkuttoman paljon, mutta tällä kertaa jalka ei puutunut, selkä ei kipuillut enkä edes niistänyt...jei valoa tunnelin päässä? Ei siis mitään silmiin pistävää, mutta jotain auringonsäteitä sentään. Siitä ei saa varmaankaan lisäpisteitä, kun laatii mielessään ostoslistaa ja muotoilee ajatustasolla työsähköposteja.

Samana päivänä suuntasin kotikonnuille ja painelin metsään. Siinä sateista luontoa ihaillessani löysin läsnäolon ja rauhoittumisen. En ehkä osaa istua paikallani pitkään, en halua pinnistellä hengitysharjoituksien takia, en näe mielessäni oikeita värejä eri chakroissa tai mitään muutakaan oikeaa meditaatiota. Mutta löydän tieni sinne missä pystyn hengittämään syvään, nautin kauneudesta, kiitän elämää ja osaan pysähtyä vaikka kuljenkin eteenpäin.

Arvatenkin lienee varmaa, etten ole tehnyt yhden yhtä meditaatioharjoitusta kotona, ehkä jonain päivänä tai sitten ei. Uskon silti, että opin tästäkin jotain ja oudolla tavalla odotan seuraavaa tuntia. Olisikohan se tällä kertaa jo hieman helpompaa? Tavallaan onni, että maksoin kurssin kerralla, muuten olisin äänestänyt jaloillani. Ei liene myöskään ihme, että kurssi on peräti kymmenen viikon pituinen. Mistäpä sen tietää, ehkäpä joku muukin (samalla kurssilla oleva) kipuilee samojen asioiden parissa. Tai sitten ne kaikki ovat valaistuneita ja muuttavat ensi vuonna Intiaan meditoimaan sekä luopuvat maallisesta omaisuudestaan...mene ja tiedä.