Yksi aktiivinen lauantai

Tälle päivälle ei ollut aikataulutettu mitään erikoista. Ainoat pakolliset ohjelmanumerot olisivat olleet siivous ja pyykkäys, mutta nehän ehtii. Olin siis heti valmis, kun kaverilta tuli viesti lähdetkö kiipeilemään.

Innostuin kiipeilystä viime kesänä käytyäni kalliokiipeilyn peruskurssin. Ainoa ongelma on se, että kärsin korkeanpaikankammosta, mutta se on vain hidaste ei este. Onneksi kiipeilyseurana on KTO (=kiipeilytoimen ohjaaja) tuleva KO (=kiipeilyohjaaja), joten olen asiantuntevassa seurassa.

Havukalliolla


Ankkurin rakennushommissa

Pääsin tekemään ankkurin eli kiinnittämään köydet kallion päälle. Sen verran olen karaistunut, että työskentely parinkymmenen metrin korkeudessa ei enää ahdista (viime vuonna tämä oli tuskallista). Ja koska kiipeilyssä turvallisuus on kaiken A ja O, olin laskeutunut ankkuripisteelle turvallisesti työköyden varassa.

Ankkuripisteeltä ei nähnyt laskeutuiko kiipeilyköysi oikein maahan asti, joten Anna laskeutui alas tutkimaan tilanteen. Minä kipitin alas ja valmistauduin varsinaiseen koitokseen eli kiipeämiseen. Tavoitteenani oli päästä suurelle kiellekkeelle ja sisukkaan taistelun jälkeen onnistuin. Yritin sinnikkäästi päästä ylös asti, mutta toistuvista yrityksistä huolimatta en onnistunut. Jaloille ei löytynyt otteita eikä kitka pitänyt sammaloituneen kallion pinnassa. Sormista sen sijaan lähti nahkat irti ihan huomaamatta.

Siirsimme köyttä toiseen kohtaan, jotta pääsimme testaamaan viereisen reitin. Anna kiipesi ylös vaivattomasti minun ollessa varmistushommissa. Tahto oli kova, mutta toinen yritykseni epäonnistui voimien loputtua. Käsissä ja jaloissa painoi, maitohapot kiehuivat kropassani niin että korvissa kohisi. Vielä kun jalat alkoivat kramppaamaan jouduin myöntämään tappioni ja tulemaan alas. Havukallio voitti taas 6-0.


Anna tarkistaa kiipeilyköyden

Joka tapauksessa olen yhtä ankkuria kokeneempi. Ja jokainen kiipeilykokemus on eteenpäin. Onneksi kesäkin on alussa eli kiipeilemään ehtii vielä  monta kertaa. Ehkä minäkin saan erän tai pari nimiini.

Kotona söin kunnolla ja otin tunnin päikkärit. Kroppa oli kovilla, joten halusin vauhdittaa palautumista nukkumalla. Kunnon unet ja vielä tunnin loikoilu peiton alla teki hyvää, taas jaksoi eteenpäin. Sitten lenkkivaatteet päälle, koira autoon ja auton nokka kohti lenkkimaastoja.

Ja sitten lenkille

Jos olen ihastunut Radiomäkeen niin toinen ihastuksen kohteeni on urheilukeskus. Auto parkkiin suurmäen juurelle ja sitten ei kun menoksi! Ohjelmassa oli 80 minuutin lenkki sykealueita nostaen 10 minuutin välein 135->140->145->170 asti. Räjähtävää voimaa mun kropasta saa hakea kissojen ja koirien kanssa, mutta kestävyys sisulla paistettuna on toinen juttu.

Lenkeillä pääsen elementtiini vasta puolen tunnin paikkeilla, kun kroppa on lämminnyt. Menoa hidasti vain nelijalkainen lenkkikaverini, joka halusi merkitä reviiriään 10 metrin välein. Juokseminen olisi helpompi tehdä yksin, mutta koiran omistajana ajatuskin siitä, että jättäisin parhaan ystäväni kotiin tuntuu pahalta. Salpausselkä on ainakin minulle haasteellinen lukuisien mäkiensä takia, mutta hyvää vaihtelua tasaiseen puurtamiseen. Luulin tehneeni ainakin 12 kilometrin lenkin, mutta sports tracker palautti minut maan pinnalle...eihän siitä tullut kuin kymppi täyteen.

Ilta meneekin levon merkeissä. Ruokaa, jotta kroppa saa polttoainetta eikä joudu säästölenkille. Vielä kunnon venyttelyt päälle ja päivän päätteeksi pitkä saunavuoro, niin eiköhän ne lihaksetkin palaudu päivän koitoksista. Ja mikä tärkeintä huomenna voi nukkua pitkään plus näillä unen lahjoilla vetelen unta kellon ympäri.