Oikeanlaista väsymystä

Olen aika usein pohtinut sitä mitä se oman kropan kuuntelu oikein on, aihetta on tullut sivuttua täälläkin kerran jos toisenkin. Loppuvuonna kävin juttelemassa väsymyksestä työpaikkapsykologin luona ja hänkin korosti sitä. En kehdannut kysyä, että mistä väsymyksen eri sävyt oikein huomaa. Yritin kuitenkin parhaani ja lopputulos lienee juurikin se, että vuodenvaihteen molemmin puolin on tullut otettua treenien suhteen rennosti. Usein on tuntunut siltä, että tämä väsymys on nyt juuri sitä, ettei hervoton hötkyily olisi hyväksi. Vaikka liikunta on normaalisti hyväksi se voi tietyssä tilanteessa toimia päinvastoin kuin piristämällä. Harva muistaa, että liiallisen rasituksen keskellä kuntoilu toimii kuin stressi ja kuormittaa liiaksi.

Eilen istahdin työpäivän päätteeksi sohvalle ja pystyin tuntemaan väsymyksen. Se oli kuitenkin erilaista, sellaista joka ei murjonut maahan vaan suositteli nousemaan ylös. Niinhän siinä sitten kävikin, että tein onnistuneen paluun salille sinä samaisena iltana, siitähän mää myös rustailin. Tänään tuli tehtyä pitkä työpäivä, jonka päätteeksi olin aivan puhki. Se on juurikin etäpäivien ongelma, ettei muista pitää taukoja vaan lounaskin tulee hotkittua konetta tuijottaen. Lopulta oli pakko antaa periksi, sillä silmät painuivat pakostikin kiinni, niinpä kömmin muumilakanoiden väliin.

Tunnin päikkäreitten päätteeksi olin sekaisin kuin seinäkello. Hetken hapuilin jälkeen pääsin yöpaidasta eroon (etäpäivä kuuluu viettää yökkäreissä), raapustin jonkinlaisen kauppalapun ja suuntasin kauppaan. Nälkä kurnien päädyin läheiseen kauppakeskukseen ja aloitin ostosreissuni syömällä, eipä musta olisi ollut kokkailemaan. Herkullisen broilerisalaatin jälkeen alkoi taas elämä voittaa ja pääsin lopultakin ruokakauppaan. Kukaan ei muuten luuhaa hyllyjen välissä niin pitkään kuin allekirjoittanut...huokaus. Meni siis ikuisuus ennen kuin pääsin kotiin kassieni kera.

Päivän liikkumattomuus ja maailman karmeimmat työasennot alkoi lopulta jurppimaan, että päätin taas ottaa itseäni niskasta. Olkoonkin, että kello oli paljon, päätin hilpasta lenkille. Neljän seinän sisällä nyhjäämisen jälkeen sitä vaan haluaa raittiiseen ulkoilmaan, ihan kuin ilmakaan ei kulkenut kunnolla. Koska kello lähenteli kovaa vauhtia kymmentä en yrittänyt lainkaan revitellä. Vajaan viiden kilometrin ja puolen tunnin kuluttua työasiat oli taas pyyhitty pois otsalohkoista, kannatti siis lähteä.

Päivä alkaa olla paketissa ja tunnen taas kuinka väsymys ottaa valtaansa. Se on taas sitä oikeanlaista eli päivän puuhailut ovat vieneet voimat ja lihaksissakin tuntuu sopivasti rasitusta. Tiedän silti olevani aamulla taas iskussa, onneksi on viikonloppu niin voi muutenkin relata. Vaikken osaa kuvata tuntemuksiani sanoiksi vaikuttaa siltä, että olen oppinut jotain kropastani sekä sen antamista merkeistä.