Rimpuilua köyden jatkona

Pitkästä pitkästä aikaa sain itseni liikenteeseen ja kiipeilyvarusteille löytyi käyttöä. Vähän jännitti miten mahtaa käydä, sillä edellisestä kiipeilykerrasta oli kulunut huikeat puolitoista vuotta. Sen lisäksi poden jonkin sortin korkeanpaikan kammoa, joka ei juurikaan helpota tilannetta, ystäväni pelko kummittelee aina olkapäällä. Tosin seinäkiipeily on huomattavasti helpompaa kuin kalliolla rimpuilu, sillä otteet ovat valmiina (ja ne ovat superhyviä), sen lisäksi lattia, seinät ja katto tuovat turvallisuuden tunnetta.

Kiipeilypaikkana toimi Orimattilassa olevan koulun liikuntasalin seinä. Yhdessä nurkkauksessa oli kuusi reittiä valmiina, hieman eri vaikeusasteilla. Vaikeutta ja variaatiota saa käyttämällä vain tiettyjä värejä eli ensin valitsee vaikkapa punaiset otteet ja seuraavaksi siniset. Vaikka korkeus oli vain noin 8 metriä pystyivät myös kokeneemmat kiipeilijän haastamaan itsensä.

Ensin piti hetki ihmetellä ja palautella vanhoja oppeja mieleen. Kummasti se kasisolmu löytyi takaraivosta ja sain kiinnitettyä itseni köyteen helposti. Epäilin pääsenkö lainkaan ylös asti, mutta pääsin kuin pääsinkin katonrajaan. Ekalla kerralla alas tuleminen oli hieman jännää, siinä on vain luotettava varmistajaan ja tultava rohkeasti köyden varaan. Harjoittelin helpolla reitillä ja sain osaavia neuvoja, jotta pystyin parantamaan suoritustani aina kerta toisensa jälkeen. Onni on tuollaiset tuttavat kuin Dynact Oy:n Anna ja Jonne, jotka neuvovat kärsivällisesti ja jaksavat katsojilla aloittelijan räpiköintiä. Kannattaa muuten tutustua firmaan -> www.dynact.fi jos aihe kiinnostaa. Kiipeilyn lisäksi valikoimista löytyy melontaa ja retkeilyä.

Anna ja Jonne ovat aviopari, joiden arjesta ei puutu menoa ja meininkiä. Anna on melonta- ja kiipeilyohjaaja ja vetää kursseja opettajan työn ohessa. Jonne taas on pitkän linjan erämies, joka vetää myös erätaidon kursseja, melonnan sekä kiipeilyn lisäksi eli aikamoinen ihmemies. Mukana menossa oli myös Jonnen 11-vuotias tytär, joka on todella taitava (sekä pitkän linjan) kiipeilijä ja ihanan kannustavaa seuraa. Eikä vähäisempänä vuoden vanha pikkumies, joka vielä katsoi kiipeilytoimintaa kauempaa, mutta hyödynsi liikuntasalin muilta osin.

Kun olin hieman harjoitellut kiipeilytekniikkaani siirryin varmistajaksi eli huolehdin siitä, että toisen on turvallista kiivetä. Vaikka tuntui etten muista mitään niin kummasti se vaan palasi mieleen ja sainhan mä loistavat neuvot, joilla pääsin kärryille. Näissä hommissa turvallisuus on kuitenkin kaiken A ja O, siitä ei kannata tinkiä. Varmistuksessakin on oma hommansa, etenkin kun kiipeilyvuorossa on astetta vauhdikkaampi tapaus kuten Anna, joka etenee ylös kuin hämähäkkimies.

Parasta tässä päivässä oli se, että muistin miksi kiipeily on ylipäätänsä kiehtonut. Se on myös aika kokonaisvaltainen laji eli hyvää liikuntaa koko kropalle, kyllä siinä lihasjumit saa kyytiä tai ainakin joutuvat koetukselle. Lopuksi kokeilin paria negatiivista reittiä (kuvissa), joissa seinä "kaatuu" päälle. Siinä joutuu jo lihasvoimat koetukselle ja tekniikkaakin pitää miettiä eri tavalla kuin suoraa seinää edetessä. Eka reitti jäi toistaiseksi haaveeksi, mutta toisen suoritin melkein puhtaasti, pudottauduin vain kerran köyteen lepuuttelemaan. Mun tekniikka tosin vaatii paljon harjoitusta, sain kommentteja asennoistani mm. näytät ihan sammakolta ja nyt näyttää siltä, että olisit kyykkypissalla :) pienoisen repeilen jälkeen jatkoin sinnikkäästi ylös asti.

Jos tästä nyt jotain negatiivista keksii niin mun geelilakkaus ei oikein tykännyt tästä lajista. Pienet naarmut lisää katu-uskottavuutta, joten en anna niiden hidastaa menoa. Kaiken kaikkiaan hyvä päivä, nyt voi hyvillä mielin nauttia siitä, ettei tarvitse tehdä mitään.