Positiivisuudellakin on rajansa

Sain kerran palautetta, että blogini on välillä ärsyttävä, koska se on aina niin positiivinen. Pyrin ajattelemaan elämästä aina positiivisesti (siksi myös kirjoitan niin), jopa niinä kurjistakin hetkinä, joihin välillä törmää...siis minäkin. Silloinkin palautan mieleeni mistä asioista voin olla kiitollinen ja päätän jatkaa hymyillen vaikka kuinka elämä yrittäisi murjoa. Uskon siihen, että positiivisuus tuo positiivisuutta ympärilleen ja negatiivisuus vastaavasti kerää vain huonoa karmaa. Tänään tuli kuitenkin mitta täyteen positiivisuudessa ja läikkyi kunnolla yli.

Työpäivä vierähti pääkonttorilla, jossa vedin pari valmennussettiä ilmoille. Tuli tavattua uusia ihmisiä ja kaikki sujui kuin rasvattu, onnistunutta settiä siis. Junassa alkoi väsymys vallata mieltä, mutta päätin kurvata kauppaan ennen joogaan suuntaamista. Kädet täynnä kasseja, tuskanhiessä kylpien se sitten tapahtui...kotiavain tippui näpeistä ja katosi hissikuilun uumeniin - siellä lepää (eikä ollut eka kerta). Samalla heitin hyvästit hot joogalle, olisi mahdoton tehtävä ehtiä minnekään...eniten v*tutti kaikki!

Sillä hetkellä mun maailma yksinkertaisesti repesi! Vara-avain oli vanhempien luona, kukaan ei pystynyt tulemaan puoliväliin ja huoltomieskin oli palaverissa. Väsymystä uhmaten ja kyyneleitä vastaan taistellen lähdin vara-avaimen metsästykseen. Juuri sillä hetkellä kaikki vastoinkäymiset tulivat tiensä päähän, soitin itkupotkuraivaripuhelun siskolle, kyyneleet sotkivat meikin ja koko maailma oli mua vastaan (tai siltä se tuntui). Myönnettäköön, ettei elämä ole kohdellut viime aikoina silkkihansikkain ja nyt pettymys purkautui, vieläpä oikein kunnolla.

Kaikki työväsymys ja -kiireet nousivat pintaan eikä tilannetta helpottanut se, että ihmissuhderintamallakin on tullut turpiin...pakkohan se on myöntää, että ovathan ne kuluttaneet. Siskon jälkeen tavoitin parhaan ystäväni ja jatkoin paatostani, paha olo piti purkaa pois. Olinhan ehtinyt jo kiukutella isällenikin, kun hän ei töiltään ehtinyt lähteä ritarin elkein pelastamaan pikkutyttöänsä pulasta. Todella fiksua ja aikuismaista toimintaa, hyvä Virpi pointsit kotiin. Terapiapuhelun ansiosta kyyneleet kuluivat pian loppuun ja paha olo jätti rauhaan.

Kotimatkalla alkoi hymyilyttää, positiivisuus löysi luokseni takaisin...onneksi. Ei harmittanut yhtään vaikka viilenemään kiikutettu maitopurkki jatkoi kylmenemistä vanhempieni jääkaapissa ja omassani odotti päiväyksen ylittänyt yksikkö. Radiosta tuli hyvää musaa, lauloin "taiturimaisesti" mukana, ihailin maisemia ja listasin taas asioita, joista voin olla kiitollinen. Aloin myös haikailla golfkentälle ja mietin kenet saisi houkuteltua peliseuraksi, kesä on niin ihanaa. Ei harmittanut silloinkaan, kun huomasin salamatkustajan eli ampiaisen. Tyynen rauhallisesti avasin ikkunan ja pyysin sitä siirtymään vapaammille laitumille, poissa oli kirkuminen ja harmitus...eipä ne olisi kuitenkaan auttaneet.

Kotiin päästyäni olin täysin kunnossa, jääkaapista löytyi kylmä olut (tuo Ginger Joe on muuten taivaallisen hyvä kesäjuoma), joka oli todellakin paikallaan. Kauppakassista taas bongasin kimaltelevan kynsilakan, joten pisteenä iin päälle taioin kynsiin uuden lookin. Saattaa olla, että tuli aiemmin hieman ylireagoitua, mutta välillä pieni sekopäisyys maustaa soppaa juuri sopivasti. Valtakunnassani on taas kaikki hyvin ja prinsessa sekä puoli valtakuntaa odottavat unelmiensa prinssiä saapuvaksi, sillä eihän sitä koskaan tiedä :)