Lenkkimotivaatiota

Meidän landella

Väsymys riivaa mua, mutta ei haittaa...nyt lorvitaan antaumuksella. Tänään olikin tiedossa lepopäivä, jota vietin hyvän ystäväni ja tämän tyttärien kanssa vanhempieni luona. 4-vuotias vauhtimimmi sai hymyn huulille, mutta yhtä hurmaavaa seuraa saa neljä kuukautta vanhasta kummitytöstäni. Näiden neitien kanssa tulen kokemaan vielä monia mukavia hetkiä. Ja ehkä jonain päivänä voimme harrastaa kummityttöni kanssa yhdessä. Olen valmis tekemään osani, että hänestä kasvaa itsevarma nainen, joka rakastaa liikkumista ja tietää oman arvonsa. Nykymaailmassa tyttöjen elämä on kaikkea muuta kuin helppoa, onneksi suurimmat kasvukivut ovat omalta osaltani jo koettu.

Matkalla poikkesimme koirani kanssa Nastolaan ostoksille. Olen hankkinut itselleni urheiluvaatteita, joten pitihän Onninkin saada jotain, lemmikkieläinliikkeeseen mars. Investoin hienot valjaat sekä talutushihnan, kyllä nyt kelpaa lenkkeillä. Värikin on tyylikäs, klassinen tummanruskea, joka sopii parsonin turkkiin kuin nenä päähän vai kuonoon vai miten se nyt koiran maailmassa meneekään? Ja kyllä Onni ymmärsi mitä tapahtui, me ollaan tällaisia lenkkipolkujen trendipellejä molemmat. Eihän kuntoillessa tarvitse tyytyä mihin vain, uudet välineet myös tuovat lisämotivaatiota.

Vaikka päivä on sujunut loikoilemalla sohvalla ja nauttiessa äitin ruuista (kalpene Saarioinen!) tein ratkaisevan liikkeen oman lenkkimotivaation suhteen. Nyt se on lopullista, juoksen syyskuun lopussa elämäni ensimmäisen puolimaratonin Joutsenossa. Ilmoittautuminen on tehty ja osallistumismaksukin hoidettu. Ensi viikolla aloitan säännölliset juoksulenkit yhdessä töihin paluun kanssa. Onneksi tässä on kuusi viikkoa aikaa kerätä asennetta, kuntohan on valmiiksi kohdillaan :)

Puolimaratonia vastaavaa matkaa en todennäköisesti juokse etukäteen. Mutta joka viikko on tehtävä yksi pidempi lenkki, uskoisin noin 15 kilometrin riittävän. Ennen kesälomaa olinkin tavoitevauhdissa, mutta golfkärpäsen iskettyä juoksu on unohtunut, kaikkeen ei vaan riitä aikaa. Onneksi aikatavoitetta ei ole, joten kunhan jotenkin rämmin 21,1 kilometriä olen onnellinen. Haaveilen siitä, että kesällä 2013 juoksen useammankin puolikkaan, täyspitkä maraton taas saa osaltani jäädä kokematta...ellei nälkä kasva syödessä. Jatkan rentoa maalaiselämää huomiseen asti. Ja mikä parasta tiedossa ei ole pakollisia aikatauluja.