66 porrasta

Juuri nyt en tee töitä elääkseni vaan elän työlleni. Säälittävää, huutava vääryys ja ärsyttävää! Vaikka työ on tärkeä osa minua, en halua sen määräävän liikaa taikka määrittelevän millainen olen, Onneksi tämä on vain väliaikaista, mutta yritä tässä nyt noudattaa dieettiä treeneineen, kun työpäivtä venyvät jatkuvalla syötöllä. Kaiken kruunaa se, että stressitilanteessa ei jaksa pahemmin miettiä miten sanansa asettelee ja olen kaukana miellyttävästä henkilöstä. Tänään kiukutti ihan vietävästi, kun velvollisuus pilasi haaveeni salitreeneistä. Milloinkohan viimeksi olen päässyt puntille...pari viikkoa sitten?

Kotiin päästyäni kello näytti jo paljon ja vähän päälle. Harkitsin hetken lähteväni K&M:ää kohti, mutta pelkkä ajatus sisätiloista ahdisti. Oli vain pakko päästä ulos, tuntea tuulenvire kasvoilla ja hengittää syvään. Sen suuremmin asiaa miettimättä sonnustauduin lenkkivaatteisiin ja lähdin, tuttu mesta veti puoleensa...joskus on vaan pakko painaa. Ei kai maailmassa ole niin suurta murhetta, jota ei saisi porrastreenillä pienennettyä? Ainakin se auttaa asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin, sillä työasiat ovat aina vain työasioita, loppupelissä vain ihmisillä on väliä.

Siinä sivussa tuli laskettua, että Radiomäen portaita on yhteensä 66. Jaksoin pomppia kolmekymmentä putkeen, ennen kuin piti vetää henkeä. Ei ehkä maailman hienoin saavutus, mutta paranemaan päin. Kun pääni hiljalleen tyhjeni turhista huolista ja murheista alkoi olo helpottaa. Kohtuuden nimissä kävelin rauhallisesti kotiin, sillä nyt ei ole oikea hetki revitellä liikaa eikä yhteistyökukyistä polveakaan parane suututtaa. Sisälläni elää toive siitä, että voin vielä juosta kymmenen kilometrin lenkkejä. Juuri nyt polvet tuntuvat kantavan, mutta lisään rasitusta varovaisesti.