Ei aina tarvitse jaksaa

Nyt tulee aika henkilökohtainen teksti, mutta kerron sen silti. Nykyisessä suoritusyhteiskunnassa on häpeällistä epäonnistua ja myöntää väsymyksensä, mutta välillä sekin on hyvä myöntää & sanoa ääneen. Haluan nyt kertoa oman tarinani ja avata omia tuntemuksiani, kenties niistä on apua jollekin toiselle. En kuitenkaan avaa asioiden taustoja yksityiskohtia myöden, ne eivät ole se varsinainen pointtikaan.

Tässä meikäläisen työssä on se miinuspuoli, että aina ei meinaa jaksaa. Välillä tulee päiviä jolloin haluaisi lyödä hanskat tiskiin ja lähteä pois. Alkusyksystä ahdisti, yöllä ei tullut uni ja ajatus alkoi velloa vain negatiivisissa jutuissa. Sen verran tiedän, että ihminen ei pitkälle pötki jos unta ei saa tarpeeksi, joten painuin lääkäriin. Lopputuloksena kourassa oli resepti melatoniinia, unilääkkeitä ja lähete työpaikkapsykologille. Niinpä lääkkeillä hoidetaan oireita, mutta varsinainen ongelman aiheuttaja pitää saada muuta kautta selville.

Muutamia viikkoja pyörin itsesäälissä, visualisoin uusia uravaihtoehtoja ja kuljin pää painuksissa. Mun normaalisti niin vauhdikas askel muuttui laahavaksi, kasvoilla oli elämäänsä tympääntynyt ilme eikä mikään oikein huvittanut. Ratkaisukeskeisestä optimismista mentiin syöksykierteellä pessimismin puolelle, jälleen kerran laidasta laitaan. Etsin syitä ympäriltäni, syyttelin muita (esimiestä on muuten helppo osoittaa sormella) ja podin samanaikaisesti huonoa omatuntoa, olin muuttunut unelmatyöntekijästä riidankylväjäksi...kärjistän nyt hieman, mutta lisään draamaa asteen verran oikealle.

Eräänä päivänä kyllästyin itseeni, kukapa moisen synkistelijän kanssa haluaisi hengaillakaan. Päätin alkaa nukkumaan yöni hyvin ja kumma kyllä se alkoi toimia. Aluksi turvauduin melatoniiniin, mutta jonkun ajan kuluttua aloin pärjätä ilmankin. Tulin siihen tulokseen, että ihminen on kokonaisuus, joten päätin hoitaa kaikki osa-alueet kuntoon. Tein itselleni tiukat tavoitteet treeneihin, nostin tekemisen tasoa punttiksella ja kipitin hot joogaan etsimään herkemmän puoleni esiin. Samalla ruokavalio koki täyskäännöksen ja tein huikean parannuksen välipalojen suhteen, miten niistä onkin niin helppo lipsua.

Mikä tärkeintä päätin keskittyä töissä tekemiseen, kaivoin sisältäni kyvyn innostua ja innostaa esiin. Siirsin huonot ajatukset sivuun, jos en pysty muuttamaan niitä niin voin olla myös välittämästä niistä. Varsin pian ympäriltä alkoi kuulua kommentteja siitä, että onpa kiva kuulla tuttu kopina ja onpas mukavaa nähdä sinut taas hymyilevänä. Hymyllä on muuten uskomaton vaikutus, niin itselle kuin ympäristöönkin. Luojan kiitos selvisin helpolla ja taas painetaan kaikilla elämän osa-alueista tyyliin "rakkaudesta lajiin". 

Vaikka tunnen olevani taas back in business en perunut työpsykologille varattua aikaa. En siis kokenut moisesta huonommuutta tai pelännyt leimautuvani hulluksi. Hieman mietin mitä tulevan pitää, mutta häntä pystyssä suuntasin vastaanotolle. Näin jälkikäteen olen onnellinen, että menin, kokemus oli kaikin puolin vapauttava.

Keskustelimme kaikessa rauhassa asioista, jotka olivat saaneet stressitasoni järkkymään. Mietimme mitkä asiat olivat järkyttäneet unirytmini raiteiltaan ja missä fiiliksissä olin tänään. Lopuksi psykologi kysyi, mikä oli keskustelumme suurin anti. Totesin, että oli helpottavaa, että väsymykseeni ja kyllästymiseeni oli kunnon perusteita. Minun ei tarvitse potea enää syyllisyyttä siitä, että meinasin romahtaa. Edes minun ei tarvitse olla vahva, ei ainakaan aina ja joka kera.

Palasin työpisteelle iloisesti, olin saanut ongelmiin etäisyyttä ja asiantuntijan kommentteja. Varsinaiset ongelmat eivät ole kadonneet, ne ovat vain saaneet järkevämmät mittasuhteet. Nyt on helppoa elää ja hengittää, painaa kunnolla tietää olevansa hyvä.

Niinhän se elämässä menee, välillä juuttuu rämeiköön, mutta pienen rämpimisen jälkeen on päästettävä irti ja jatkettava matkaa. Luojan kiitos minun matkani varrella on ihania ystäviä, joiden olkapäät kestävät suuriakin taakkoja. Pienillä asioilla on sittenkin suurempi vaikutus kuin isoilla uroteoilla. Miltä sinusta tuntuisi tulla töihin jos työpisteeltäsi löytyisi yllätys? Anna siten itselläsikin välillä lupa väsyä, aina ei tarvitse jaksaa. 

PS: Kävin mä tänään myös pt:n avustuksella treenaamassakin. Tällä kertaa on sellainen tunne, että mikään ei mennyt rikki. Oiskohan mun kunto kenties palaamassa vai päästettiinkö mut helpolla?