Idolini osa 2 - äiti

Äiti on varmasti elämäni tärkein ihminen, jos näitä nyt paremmuusjärjestykseen halutaan laittaa. Muistan, että pienenä kisasisimme siitä, kumpi tykkää toisesta enemmän. Yritin näyttää sormilla ja vilkuttelin niitä lukuisia kertoja, pienen ihmisen mielessä oli vaan tuska siitä, että tykkäsinhän enemmän ja kai tykkäsin isästä sekä äidistä yhtä paljon. Niin ne murheet muuttuvat vuosien varrella. En tiedä onko muisto totta, mutta tällainen hämyinen kuva tuli pari viikkoa sitten mieleeni. Lienee merkki vanhenemisesta/aikuisuudesta, kun lapsuusmuistoja tulee jostain mielen perukoista ajatuksiin.

Meidän äiti on leijonaemo, joka on pitänyt pennuistaan huolta...pitää edelleen. Äidin huoli ei taida ikinä loppua, milloin saan viestejä siitä, että pukeudu lämpimästi, milloin kehoituksia ajaa varovasti tai huolestuneita kyselyitä kuinka jaksan. Todellisuudessa olen 34 vee (vielä muutaman päivän), mutta äidille olen viisivuotias, yhtä paljon suojelua vaativa kuin lapsenakin. Ei liene yllätys, että meidän perheessä on kasvettu pumpulissa, siellä köllötellään edelleen.

Olemme sisareni kanssa saaneet kaiken tarvittavan ja enemmänkin. Äidillä on itsellään ollut vaatimaton ja jopa kurjakin lapsuus, joten tilanne on korjattu meidän tyttöjen suhteen (aika pirun monta kertaa). Taidamme hyötyä siitä edelleen, sillä jos kukaan muu ei muista niin äiti muistaa. Eikä se meidän iskäkään huonoksi kakkoseksi jää, ollaankohan me kaiken tuon vaivan arvoisia? Ystäväni ovat huokaillleet kateudesta, miten paljon vanhempamme antavat edelleen omastaan, ehkä olisi pikkuhiljaa aika panostaa jo itseensäkin.

Kun olin pieni äiti luki minulle aina, siis oikeasti aina ja paljon. Olin jo aika iso, kun perinne jatkui ja paras ystäväni sai siitä osansa. Hän muistelee edelleen kaihoisasti, miten ihanaa meillä oli käpertyä sänkyyn ja kuunnella satuja. Ilmeisesti siitä johtuen olen perinyt rakkauteni kirjoihin, lukemisesta tulee edelleen hyvä ja turvallinen olo. Ostan myös mielelläni kirjoja lahjaksi, sillä lukeminen kannattaa aina ja kirjojen maailmassa on jotain maagista. Vastaavasti iskä ei ole lukumiehiä, pieni tarina todisteeksi. Sisareni oli pyytänyt pienenä iltasatua, kun äiti ei ollut syystä tai toisesta kotona. Isi oli todennut, ettei osaa lukea ja systeri oli tyyynyt pettyneenä vastaukseen. Hän muistaa yhä sen harmituksen isän lukutaidon puuttumisesta, täydellinen valkoinen valhe ja todiste siitä, että osaa se meidänkin iskä valehdella...ei tosin kovin uskottavasti.

Mitä vanhemmaksi tulen näen itsessäni äitini, paikoin jopa pelottavaa :) mutta totta. Olemme molemmat tunneihmisiä, jotka innostuvat sekunnin sadasosassa, saavat kaikki muutkin hullutuksiinsa mukaan ja halutessaan kunnon actionin aikaan. Pienenä äiti oli saanut muutkin näkemään pikku-ukkoja ja minä vastaavasti sain koko koulun uskomaan siihen, että Elvistä elää (se oli muuten mahtava päivä). Saattaa siis olla, että mielikuvitusta löytyy molemmilta ja innostamisen taito on sisäänrakennettua. Jos joku asia vaivaa se puhutaan ja pureksitaan auki, tunteita kun ei näissä piireissä padota. Voimme molemmat itkeä ja nauraa samassa lauseessa, aika usein niin käykin. Joissain asioissa olemme vähän liiankin samanlaisia ja tarvittaessa napit vastakkain, onneksi kumpikaan ei jaksa vihoitella pitkään, joten sotakirveet tulee haudattua nopeasti. Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee. Perhana tää sananlaskujen viljelykin on peritty, teininä vihasin noita letkautuksia.

Summa summarum meidän äiti on silmissäni maailman paras äiti. Hän on varmaan syntynyt tullakseen juuri minun ja siskoni äidiksi (lucky me) eikä tuo rooli taida ikinä päästää otteestaan...niin hyvässä kuin pahassakin. Omia ajatuksia on totisesti vaikea purkaa sanoiksi ja tunteiksi, kun puhutaan näin läheisestä ihmisestä. Toivoisin, että kaikilla olisi samanlainen side omiin vanhempiinsa kuin minulla. Ehkä koittaa vielä se aika kun voin maksaa saamani takaisin, kunhan se ei vain olisi vielä pitkiin aikoihin.